Päivä on lopussa. Hyvä niin. Tämä päivä kun alkoikin niin lupaavasti. Olin illalla tietenkin nukahtanut sohvalle, kuten aika usein tapahtuu. Terminator ykkönen oli ehtinyt edetä vasta noin vartin alkuteksteistä, kun kuorsaus kaikui pitkin kanavanrantaa. Yö eteni ja kun Arska oli temmeltänyt telkkarissa leffan alusta loppuun noin viidesti, alkoi kolme herätyskelloani huutamaan tuomiopäivän sävelmäänsä. Herätys ihmeen virkeänä. Noh, siitä aamupalan jälkeen suihkuun, vaatteet päälle ja hissiin itseäni peilailemaan. (Tälläkertaa ei kuitenkaan hissiteinikuvia, toim huom.)

Hissistä sitten tuon seksikkään, punaisen unelman luokse, jota myös Saab 900s:ksi kutsutaan. Avain tuttuun tapaan lukkoon. Tuo hetki tuo nautinnon jokaisena aamuna. Avain oman auton lukossa. Menkää muut bussilla, mulla on kiire, jukra hei. Mutta helevetin kahdeksantoista, avain ei väänny lukossa, vaikka punnerran niin, että melkein paskat housussa. Edellisenä päivänä töiden jälkeen olin pessyt autoni. Tietenkään en sitä jaksanut kovin häävisti kuivata, koska ei tarkoitus nyt ole koko yötä viettää työmaalla. Auto oli siis märkä kuin uitettu sandaali. Ja nyt se on jäässä, kuten Tapparan puolustus paikallispeleissä. Ei auttanut. Lukkosulahan minulla tietysti on. Säilytän sitä järkevänä poitsuna auton hanskalokerossa, joten nou kän duu. Mutta niin näppärästi kuin tupakin sytyttää leivänpaahtimella, myös avainta voi lämmittää sytkärillä, kunnes se sulattaa lukon auki. Hamuilin sytkäriini. Ja juurikin, kaasu loppunut, vaikka hyvin toimi vielä vartti sitten parvekkeella aamutupakilla.

Vaihtoehdot olivat vähissä. Seisoin siinä autoni vieressä kuin tikku paskassa, neuvottomana. Epätoivoisena tökkäsin avaimen sitten suuhuni, että lämpenisi edes vähän ja pääsisi ehkä töihinkin hurauttamaan verrarillani. Siinä toljotin idiootin näköisenä, Saabin avain suussani, kun naapuri jölkötteli paikalle pirtsakkaana. Nojailin autoon ja yritin näyttää mahdollisimman coolilta, niinkuin että tämä olisi minulle jokapäiväistä ja ihan normijuttu. Mutta ilmeisesti fiksu kun naapurini on, hän ymmärsi huoleni. Kaivoi taskustaan lukkosulan ja kysyi, että haluatko syödä tämän kyytipojaksi. Noh, kuittailusta huolimatta, lukkosula teki työnsä ja oveni aukenivat. Pääsin töihin ajallaan ja tästälähtien lukkosula nököttää kämpässäni. Todennäköisesti myös aina jää kämppääni ja joudun usein sitä palata hakemaan.

Ja juurikin äsken, tässä facebookkia selatessani, petti sitten vuoden sisällä kolmas tietokonetuoli perseeni alta. Ilmeisesti nämä ei tykkää, kun nojailen näihin. Selkänoja on nyt kiero kuin hullun *piip*. Keräilin itseni lattialta, muutama kirosana ja päätös, että on kai aika mennä nukkumaan. Mutta tietenkin, päivän koettelemukset täytyi ensin jakaa teidän rakkaiden lärvikirjakavereiden kesken. Jos joku tämän loppuun asti luki, niin kiitos siitä. Hauska, että joitakin jorinani kiinnostaa. Nyt voinkin sitten loppukuun olla kirjoittamatta, koska tämä oli varmasti pisin päivitykseni ikinä. Kiitos ja anteeksi. Rusakko kuittaa.